Säätiön perustaminen

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin toimintaan on kuulunut lääketieteellisen tutkimuksen tukeminen seuran perustamisesta eli vuodesta 1881 alkaen. 1950-luvun lopulla ryhdyttiin pohtimaan uusia keinoja, joiden tavoitteena oli seuran rahastojen tehokkaampi hoito ja varainhankinta lääketieteellisen tutkimuksen tueksi.

Alkuvuodesta 1960 tehtyjen selvitysten jälkeen Duodecimin johtokunta päätti 20.10.1960 perustaa Suomen Lääketieteen Säätiön ja luovuttaa sen peruspääomaksi viisi miljoonaa markkaa. Peruspääoma koostui osakkeista, joiden markkina-arvo oli vuoden 2000 rahana noin 700 000 markkaa.

Keskeinen asema säätiöhankkeen suunnittelussa ja toteuttamisessa oli Duodecim-seuran silloisella puheenjohtajalla professori Tauno Putkosella. Säätiön tueksi saatiin johtaja Matti Vaskion 1.11.1960 tekemä kymmenen miljoonan markan sekä 31.12.1960 tekemä viidentoista miljoonan markan lahjoitus. Nämä muodostivat säätiön Maija ja Matti Vaskion rahastojen alkupääoman. Myöhemmin vuosina 1961-65 Vaskion pariskunta kartutti näitä rahastoja lisälahjoituksilla niin, että niiden kokonaisarvo nousi vuoden 2000 rahana noin viiteen miljoonaan markkaa. Lahjoitus oli meidän oloissamme poikkeuksellisen suuri lääketieteeseen ja kansanterveyden edistämiseen suunnattu yksityinen panostus.

Duodecim seura valitsi vuosikokouksessaan 19.11.1960 säätiön ensimmäiseen hallitukseen vuodeksi 1961 professori Gunnar Soinisen puheenjohtajaksi, professori Niilo Hallmanin varapuheenjohtajaksi, lakitieteen tohtori Reino Erman, ylilääkäri Erkki Klemolan, toimitusjohtaja, lääketieteen lisensiaatti Olli Routin ja johtaja Tauno Väyrysen. Samassa kokouksessa valittiin säätiölle hallintoneuvosto, jonka puheenjohtajaksi tuli professori Tauno Putkonen.


Toiminnan kehitys

Vuosittain saadun tuen merkitys oli ratkaisevan tärkeä säätiön toiminnalle sen alkutaipaleella, sillä jaetut apurahat eivät perustuneet merkittävässä määrin omaisuuden tuottoon, vaan saatuihin lahjoituksiin. Jo ensimmäisenä toimintavuotenaan säätiö käytti apurahoihin nykyrahana yli miljoona markkaa, joka oli huomattava summa, kun huomioidaan, että lääkäreitä oli vain viidesosa nykyisestä määrästä ja tutkijoita suhteessa vieläkin vähemmän. Kun säätiö täytti v. 1970 kymmenen vuotta, se kykeni jakamaan 27 nuorelle tutkijalle apurahoina yhteensä nykyrahana noin 600.000 markkaa saatuaan samana vuonna ulkopuolista tukea noin 500.000 markkaa. 1970-luvun inflaatio ja muu talouskehitys johti siihen, että vuonna 1976 säätiö kykeni jakamaan apurahoja yhteensä vain 170.000 markkaa 14 nuorelle lääkärille. Kun säätiö täytti vuonna 1980 kaksi vuosikymmentä oli jakosumma oli nykyrahana 280.000 markkaa ja tukea riitti 18 tutkijalle. Tällöin kuitenkin säätiön antama tuki perustui ensi kerran omaisuuden tuottoon eikä enää vuosittain saatuihin lahjoituksiin. Säätiön mahdollisuudet lisääntyivät 1980-luvulla talouden myönteisen kehityksen myötä niin, että vuosikymmenen lopulla voitiin jakaa nykyrahana jo noin miljoona markkaa vuodessa puolelle sadalle tutkijalle. Säätiön täyttäessä 30 vuotta 56 tutkijaa sai yhteensä 850.000 markkaa tukea. 1990-luvun lamavuodet eivät aiheuttaneet säätiölle vaikeuksia, vaan tukea voitiin lisätä vuodesta 1993 alkaen.